A. Schönberg & M. Hyytiäinen: Pierrot Lunaire und drei Schattenträume
Kantaesitys Kaapelitehdas, Pannuhalli(2012)
Muut esitykset
Kamarikesä, Ritarihuone (2012)
Wondersite Festival, Tokio (2013)
Säveltäjä Miika Hyytiäinen sävelsi Arnold Schönbergin klassikkoteoksen lomaan varjokuvia, joiden pohjana toimi solisti Annika Fuhrmannin unipäiväkirja.
Työryhmä:
Miika Hyytiäinen, säveltäjä
Jaakko Nousiainen, ohjaaja
Jari Piitulainen, valosuunnittelu
Annika Fuhrmann, laulu & libretto
Varjo Ensemble:
Turkka Inkilä, huilu
Taavi Oramo, klarinetti
Kari Olama, viulu ja alttoviulu
Johanna Tarkkanen, sello
Gaile Griciute, piano
© Johan Forström
”Nyt kahdeksatta kertaa järjestettävä nuorten lahjakkuuksien Kamarikesä-festivaali haastaa totunnaista konserttikonseptia vuosi vuodelta raikkaammin. Keskiviikon konsertissa runous, musiikki ja musiikillinen vuoropuhelu sekä visuaalinen draama sulautuivat hivelevän rikkaaksi unimaailmaksi, jonka ytimessä oli Arnold Schönbergin jo itsessään monitasoinen, kaunis ja kaamea Sprechgesang-sykli Pierrot lunaire, Kuuhullu Pierrot. Rohkeat nuoret muusikot, säveltäjä Miika Hyytiäinen ja ohjaaja Jaakko Nousiainen olivat kehineet Pierrot’n ympärille tasoja toisensa jälkeen, mutta salaperäinen unimaisuus ja toteutuksen vilpittömyys ylläpitivät miellyttävää harmonisuutta.
Sopraano Annika Fuhrmannin miniatyyrimäisten unipäiväkirjojen pohjalta oli Miika Hyytiäinen luonut Schönbergin teoksen lomaan kolme kommentoivaa interludia tai varjounta, Schattenträume. Varjounet (tai univarjot) nousevat sirosti imitoiden Schönbergin sävelkielestä, mutta erkanevat siitä vähitellen yhä kauemmaksi kehittyen lopulta performanssimaiseen tilaan. Sävyllisesti Hyytiäinen pysyttelee kuitenkin koko ajan Schönbergin ja dekadentin Pierrot-tekstin maailmassa, ja epätodellinen, jopa harras yötunnelma säilyy rikkoutumattomana.
Varjon irtaantuminen isännästään ja varjossa elävän vapautuminen voidaan nähdä myös Albert Giraud’n (ja saksalaisen tulkitsijan, O. E. Hartlebenin) alkuperäisen runosarjan tulkintana. Kuuta riutuen tuijotteleva Pierrot, viaton commedia dell’arte -hahmo, muuttuu runoissa suoranaisen psykoosin symboliksi. Vasta monivaiheisen mestaamisen jälkeen Pierrot palaa omaan ulottuvuuteensa, ja lopulta puhuja voi katsella vapaasti katsella ”auringon kehystämästä ikkunasta rakasta maailmaa.” Joskus hieman irrallinen, mutta vähäeleisyydessään viehkeä dramatisointi sekä Jari Piitulaisen valot tukivat antoisasti tekstiä: kokonaan mustiin maskeerattu Fuhrmann oli valkoisen, kuuta muistuttavan Pierrot-nuken varjo, joka vähitellen vapautui elottomasta taakastaan ja sai itse valkoisen puvun. Ensemblen muusikot olivat vahvasti läsnä näytellen vuorotellen omia kuvaelmafragmenttejaan.
Hyytiäisen varjomusiikki ei kuitenkaan samalla lailla löydä omaa minuuttaan varjojen jälkeen, vaan puolivälin venytettyä puhettu jäljittelevän vaikuttavan jakson jälkeen muuttuu melko lyhytjänteiseksi elesarjaksi, jonka silti olisi kaivannut päätyvän jonkinlaiseen kehiteltyyn materiaaliin. Mistään lässähdyksestä ei kuitenkaan voi puhua, niin ainutlaatuisen intensiivisesti ja sävykkäästi esittäjät kannattelivat tulkintaansa. Ensemble hengitti tekstin ja partituurin värihäilähdysten mukana herkästi, ja Annika Fuhrmannin metallisen selkeä, monivivahteinen sopraano ulottui höytyvänpehmeästä, hellästä kuiskinasta naiivin irvokkaaseen määkynään ja voimallisiin lauluaksentteihin – Pierrot lunairen nyanssin tulevat harvoin näin merkityksekkäästi esiin.”
Auli Särkiö, Amfion (8.8.2012)
“Musiikillisesti esitys oli erinomainen: Schönberg oli suuressa määrin värisäveltäjä, mikä 12-sävelkauhistelun keskellä jää usein huomaamatta. Fuhrmannin puhelaulu oli luontevaa ja vapaa eikä noloa koilotusta, jota oopperasopraano vääntää puheen ja sävelkorkeuksien kesken.”
Jukka Isopuro, Helsingin Sanomat (10.8.2012)
”Arnold Schönbergin lähes sata vuotta vanha Pierrot Lunaire (1912) on monella tavalla merkittävä ja kaikin tavoin ekspressionistinen teos. (…) Kuinka hyvin Hyytiäisen lisäykset sitten eroavat alkuperäisestä osasta? Erittäin hyvin voidaan todeta. Hyytiäisen uudet osat tunnetaan nimellä Schattenträume (varjounet) ja toimivat jonkinlaisina dramaturgisina fermateina tai kadensoina. Jos Schönbergin musiikki etenee dynaamisesti tasaisessa tahdissa, tapahtumat pysähtyvät Hyytiäisen välisoitossa; pitkät äänet ja tremolot ovat jakson tunnusmerkkejä. Loppua kohti Schönbergin ja Hyytiäisen osiot sulautuvat yhä enemmän toisiinsa.
Lisäyksien teksti perustuu sopraano Annika Fuhrmannin keväällä 2010 kirjoitettuihin uniin. Unet antavat kaikelle intiimin leiman ja toimivat konkreettisena vastineena alkuperäisteoksen syvälliselle sisällölle. Fuhrmann tulkkaa sekä alkuperäis- että lisäosiot suurella eläytymisellä ja inhimillisellä ymmärryksellä. Hänen nopea vibratonsa lisää esitykselle ylimääräistä jännitettä. Myös muusikot tekevät kunnioitettavaa työtä. Jos Schönbergin musiikki on joskus saanut tarpeettoman karuja tulkintoja ja tuntunut vaikeasti ymmärrettävältä, tässä näytetään, kuinka esitetään herkästi ja kauniisti.
Pierrot Lunaire on yleensä esitetty suoraviivaisesti konserttimuodossa, mutta tällä kertaa on toisin. Jaakko Nousiaisen ohjaus on niin täynnä vaikutteita, että kaikkia niitä on mahdotonta havaita ensi silmäyksellä. Mustavalkoinen on hallitseva väri, mutta myös muut värit kuten sininen, harmaa, punainen ja oranssi tekevät vaikutuksen. Ilmaisu on voimakasta, hieman poleemista, deklamatorista ja erittäin teatterillista.”
Wilhelm Kvist, HBL (15.9.2011)